Melomassa Loimijoella

29.9.2013, Forssan keskusta, Loimijoki

Sormet hieman jäykkinä neljän tunnin nokkoslangan muokkaamisen jälkeen tuntui hyvältä päästä sisätiloista ulos raikkaaseen syysilmaan. Tuuli hieman harmahtavalta taivaalta, mutta se ei vähentänyt intoa päästä kanoottiin. Joki näytti tyyneltä ja rantavallit suojasivat navakammalta tuulelta. Olihan se meno erilaista näin oppaan kyydissä, jonka tärkein tehtävä kuitenkin oli huolehtia muiden osallistujien turvallisuudesta ja opastuksesta. Etenimme siis verkkaiseen tahtiin. Suuntasimme Tammelaan päin.

Mielenkiintoiselta tuo Forssa näytti joelta katsottuna. Prismakin niin lähellä, mitä taas Prismasta katsottuna joelle päin ei arvaisi. Alitimme siltoja, joista vesi pisaroi poistoputkia myöten, rannalta kuului kesälintujen viserrystä, mikä kummastutti kovin. Olisiko ollut äänite, mikä oli päällä. Vai laukesiko se kun me menimme vierestä? Rantatörmät vaikuttivat kovin korkeilta, mutta kyllä olin löytävinäni matkallamme pari kohtaa, joista voisi nousta kesken kaiken pois jalkoja paljonkaan kastelematta. Teimme lautan pysähtyäksemme vastaan tulevan pienen aluksen puskuttaessa rauhaisasti ohitsemme. Samalla oli hyvä juoda vähän ja kertoa tuntemuksia. Aurinkokin sattui juuri lämmittämään ihanasti. Olimme tulleet sellaisen puolisen tuntia, joten käännyimme takaisin Forssan keskustaan päin. Vähän jäi vaivaamaan, kuinka pitkä matka olisi ollut Papinsillalle, mutta senhän selvitän vielä joskus. 

Aloin palelemaan takaisin meloessamme. Tuuli sopi nyt paremmin vastaan. Jokusen roskan, tyhjän kanisterin ja tyhjiä tölkkejä matkalla havaitsin, mikä sinänsä oli miinusta muuten niin idylliselle paikalle ja esteetikon silmilleni. Pidin myös joen leveydestä, missä oli tilaa ohitella ja tulla vastaan. Mutkatkin loivat mukavaa jännitettä...halusin nähdä mutkan taakse.

Kaunein paikka kuitenkin oli mielestäni kirjaston vierestä joen yli menevä silta, Koskisilta. Ne kaaret, kivet, rantojen puut ja niiden syksyn oranssiksi värittämät lehdet ja se idyllinen tunnelma. Aivan kuin olisimme olleet jossain aivan muualla kuin kaupungissa. Hiljaisuus. Rauha. Kunnes tuli vastaan jokialus, put,put...lumous särkyi.

Kävimme kääntymässä Jannun luona, emmekä pidemmälle olisi voineet mennäkään. Alkoi loppu häämöttää, mikä tuntui oikeastaan ihan hyvältä. Sormeni olivat taas kankeina, nyt kylmästä(Vaikka oli minulla sormikkaat). Taisin muutenkin palella. Pari tuntia kului rattoisasti ja piankos taas lämpesin auttaessani nostamaan kanootteja peräkärryyn. Toiste ilman muuta olisi päästävä uudestaan ja vaikka ihan Tammelaan asti ja takaisin

Kiitos Jounille tästä kokemuksesta!

Terv. Pirjo