Pitkäaikainen lounais- ja etelävirtaus, siinä kai syy näihin poikkeaviin oloihin. Kun noin klo 14 aikaan saavuin Liesjärven kansallispuistoon Kopinlahdelle pieni tuuli tyyntyi täysin ja utu valtasi maisemaa. Hetken jo näytti siltä - ja ehkä toivoinkin, että melonnasta tulee harmaassa pilvessä etenemistä.
Savilahden nuotiopaikalta tulevat kolme retkeilijää pysähtyivät ihmettelemään, mistä tuo sumu nyt nousi. Ei kuulemma vielä hetki sitten ollut siitä merkkiäkään, vaikka tasaisen harmaa päivä olikin ollut.
Jäitä oli hieman Kopinlahden perukoilla. Ei kyllä haitannut lähtöä lainkaan. Nahani pois auton katolta, liivit päälle ja vesille. Kuvia tuli otettua useita, erityisesti saaret tulivat sumun seasta hienosti esiin.
Puolentoista tunnin melonnalla suuri osa ajasta menikin saarien kuvaamiseen. Sumu hälveni jossakin vaiheessa samalla kun hämärtyi entisestään. Hetken tuuli rikkoi jopa veden pinnan.
Rantauduin saareen ja arvelin, että olisiko pesä tippunut tai oksa tai latva katkennut. Ihan täyttä varmuutta en saaren maastotutkimuksella osannut saada. Puun alla oli kyllä risuja runsaasti ja siinä näkyi myös yksi heinämäinen tupas. Ja onhan pesän teelmys johonkin sieltä puusta kadonnut.
Meninkin Palo- ja Isonsaaren välistä kohti harjua. Pitihän se koittaa myös, pääseekö vielä Kyynäränharjun Juovan sillan alta. Ja pääsihän siitä. Sekä vastavirtaan ja varsin helposti veden mukana takaisin. Ennen pimeän laskeutumista eli hieman ennen kello neljää rantauduin Kopinlahden rantaan jälleen. Tyytyväisenä, kun tuli lähdettyä. Luonto kuulemma parantaa ihmisen oloa ihan fysiologisilla mittauksilla havaittavasti. Nyt sen koki ihan ilman mittaustakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti