Meitä kahdeksaa retkeilijää odotti Kyynäränharjun eteläpäässä Erärenki Jouni, hänen renkinsä Juho ja viisi Nahani-kanoottia. Edessä oli heinäkuinen maanantai ja heikkoa tuulta helteisellä Liesjärvellä. Retken tarkoituksena oli juhlistaa Aarnon 60-vuotistaivalta, josta viime vuosien viikonvaihteet sankari on viettänyt maratoneilla. Lauantaina oli juostu se uusin eli numero 216. Kaukana takana oli myös Bostonin karsintarajan alitus. 60 vuoden pyykki on sikälikin tervetullut, että juoksija siirtyy silloin uuteen sarjaan ja kultamitalipystien todennäköisyys kasvaa entisestään!
Erärenki opasti perusasiat. Oli varattuna kelluntaliivit ja valikoima meloja, joista jokaiselle osoitettiin omalle pituudelle sopiva. Intiaanit ovat alunperin suunnitelleet kanootit sisävesille. Meidän kanoottimme oli tehty ihan äskettäin käsityönä Forssassa. Nahani on avoin ja ottaa korkeahkon laidan takia enemmän tuulta kuin eskimoiden merellä käyttämä kajakki. Retken nuoriso-osasto rupesi puhumaan eskimokäännöksestä, mutta arvelimme, että erityisesti tahallinen yritys johtaisi isoon lisälaskuun. Kameroita ja kännyköitä varten Erärenki jakoi 5 litran kannelliset kanisterit, jotka sai kiinni kanootin penkkiin. Vahingon sattuessa niitä ei olisi tarvinnut etsiä pohjasta kovin laajalta alueelta. Tärkeä varuste oli tietysti kelluntaliivi. Melojilta edellytetään kyllä perusuimataitoa..
Jouni rauhoitteli, että kaatumiset tapahtuvat yleensä rantavedessä. Kanoottiin menemisessä ja siitä rantautumisessa on omat tekniikkansa, joita on paras noudattaa. Retki meni ennakkokuvitelmista huolimatta hienosti. Dramaattisimmat hetket koettiin kun kaksi lippalakkia joutui veden varaan. Eivät sentään yhtä aikaa. Vielä taukopaikalla kerrattiin, miten naapurikanootista saatiin viime hetkellä mela alle ja niin estyi lippis vajoamasta Ahdin valtakuntaan.
Unohdin retkiaamuna Voltarenin, joka on 66-vuotiaan parhaita ystäviä, mutta unohtipa polvikin kenkkuilun. Kömmin kanootin keulaan kuin nojatuoliin. Istumapaikka vaikutti ensin pelottavan korkealta, mutta Nahani oli heikossa tuulessa vakaa kuin kotisohva. Asento oli hyvä, koska keskivartalosta sai vääntöa melomiseen. Muistelin Kalle-isoisän neuvoja 1960-luvun verkkojen laskemiskerroilta: soutamisessa ei väistellä kantoja eikä roiskiminen vie eteenpäin. Ehkä se pätisi melomiseenkin. Erärenki Jouni oli lähtörannalla kehottanut välttämään kanootin kolauttamista melalla. Antoi hän muitakin neuvoja, mutta alkujännityksessä ne olivat menneet ohi. Perällä istuva on pääsääntöisesti se, joka ohjaa, mutta meloo toki itsekin. Muuten kanootti menee ympyrää.
Seurueemme eteni vakaasti kohti avarampia vesiä. Yksi kanootti tuli ensin siksakkia perässä. Etumeloja innostui niin vahvaan suoritukseen, että perää pitävä serkku ei mahtanut mitään. Kanootti piirteli laajoja kaaria. Erärenki Jounilla oli omakin renki, Juho, joka tuki joukon peräpäässä. Suuntasimme Kyynäränharjun eteläpäästä kohti itää ja Korteniemen perinnetilaa. Kyynäränharju jäi vasemmalle ja oikealla jatkui Liesjärven kansallispuisto. Ympärillämme levisivät 1700-luvun laajat kruununmetsät, joista tuli valtionmetsiä 1900-luvulla. Niistä lohkottiin Liesjärven kansallispuisto, Tammelan Metsäkoulun alue ja Korteniemen perinnetila. Ohitimme Savilahden telttapaikan. Vasemmalla lehvästön kätköissä oli 1950-luvulla kohauttaneen Taaben huvila. Kaukana näkyi Hiiliniemi, jonka hiekkarannat ovat niin mökitettyjä, ettei niille kannata rantautua.
Liesjärven länsipäässä oli yllättävän paljon saaria ja kivisiä rantoja. Pohjaa ja sen kiviä oli kiintoisaa tähyillä kapeikoissa. Korkeimmissa pohjakivissä oli selvästi venemaaleja. Onneksi kanootin syväys on niin matalalla, ettemme jättäneet lisämerkintöjä kulkureitille. Vähän säikähtelimme; iso pohjasta työntyvä järkäle on vaikuttava ilmestys.
Matkalla Jouni näytti kalasääsken pesää. Emolinnun kaartelu oli komeaa. Pariskunta on pesinyt samalla pesällä viisi vuotta. Melkein joka vuosi on ollut poikaset. Äitilintu kuulemma jättää isän huolehtimaan poikasista ja suuntaa aikaisemmin etelään. Lentoharjoitukset ja muu aikuisen elämään perehdytys jää isän huoleksi. Koska pesä on sen verran hontelon oksan varassa, sen putoamisen varalta on linnuille jo rakennettu lähelle varapesä. Paluumatkalla havaitsimme pesän laidalla kaksi nokkaa kurkkimassa. Aarno sai niistä hyvän valokuvan.
Retken pääasia oli tietysti evästauko, jota varten rantauduimme Pitkäkärjen niemeen. Jouni kaivoi repustaan kahvi- ja teetermokset sekä vaimon paistamat pullat. Kyllä maistuivat. Pienen matkan päässä veden takana olisi ollut Korteniemi, mutta sinne emme tällä kertaa tavoitelleet. Nuoriso kävi uimassa ja roiskutti vettä kuin kuusivuotiaana. Paluumatka meni nopeasti, meloimme jo kokeneesti. Heikko tuuli oli tyyntynyt. Liesjärvi oli peiliä ja poutataivas näkyi sekä ylhäällä että veden kalvossa alhaalla. Lippalakit pysyivät päässä ja ihailimme maisemaa korkeuksista alas syvyyksiin. Pahin auringon porotus piti taukoja pilvien takana. Hieno tapa viettää heinäkuista hellepäivää!
Retkiporukkamme oli 25-66-vuotias. Minun piti olla se vanhin. Ei se mitään, mutta kun olin myös rapakuntoisin. Muut olivat urheilullisia, oli juoksija, jooganopettaja, kuntosalin harrastajat ja vielä maajoukkuetason cheerleader, joka myös valmentaa muita! Viikkoa ennen retkeä päätin palauttaa käsivoimat, jotka lapsena olin saanut isoisälle verkkoa soutaessani. Päätin myös voidella kuluneen polven, jotta pääsen voihkimatta kanoottiin. Aloin pumpata kilon painoa kummallakin kädellä television ääressä. Päätös piti yhden Pokkaa pitää -jakson verran, mutta retki meni silti mukavasti. Kanoottiinkin pääsin vaivatta, vaikka polven voitelu unohtui aamulla. Oikeassa käsivarressa oli retken jälkeisenä aamuna sellaista tuntemusta, että jotain hyödyllistä sillä oli tehty. Yllättävän vähän, mikä lienee Nahanin huippusuunnittelun tulosta.
Jälkeenpäin kävimme syömässä lounasta Eräkeskus Metsäkouluntiellä. Olipahan hyvää sekin!
Teksti ja kuvat Seija, kesälomalainen Lohjan Kärkölästä.
